Jan-Erik Tervon kokoillan esikoiselokuva Anteeksianto mykistää katsojan. Itse ohjaamassaan ja käsikirjoittamassaan elokuvassa liikutaan lähiön ihmismassan keskellä suuressa yksinäisyydessä ja tiedotusvälineistä tulvivien kansainvälisten uhkien ja massaviihteen ristiaallokossa. Tarinan ainekset ovat yksinkertaiset ja arkiset, mutta Tervon kerronta on monisyistä ja vahvaa. Henkilöt kuvataan naiiveina ja juoni etenee pitkien puhelinkeskustelumuodossa olevien monologien ja osin raskaiden vuoropuheluiden kautta. Elokuvan musiikit ovat yhtä rosoisia kuin kuvattu lähiöelämäkin. Elokuva pursuaa vääryyksiä ja epäonnistumista, mutta ei jää kieriskelemään niissä. Syyskuussa 2006 ensi-iltansa Turussa saanut elokuva on tulossa DVD-tallenteena myyntiin vielä ennen joulua. Turussa sitä pääsee katsomaa myös keskustan pienelokuvateatterissa.

Naispääosaa yksinhuoltajaäitinä esittävän Sari Saarinen-Salmelan roolisuoritus on mainio, vaikka roolihahmo itsessään on kammottava. Uskottaviin suorituksiin yltävät myös Jaakko Loukkola Tonin roolissa, Lotte Suveri pikkusisko Jaanana sekä Tonin tyttöystävä Leena, Nora Kuusisto sekä Toni lapsena, Jonne Vaalanti. Äidin luotettavana ystävänä valkokankaalla nähdään paremmin kuvataiteilijana tunnettu Tuulikki Tukiainen, joka tuo olemuksellaan täyteläisen ja lämpimän tuulahduksen elokuvaan kontrastina lähiön ankeudelle. Muissa rooleissa nähdään mm. Jukka Satola, Silja Nielsen, Aino Tuomi- Nikula ja Veera Papinoja.

Stereotyyppiset hahmot epäilyttävät ensin, mutta osoittautuvat toimiviksi tarinan edetessä. Ulkomaalaisena, ennakkoluulojen ruumiillistumana on Hamed Sahli, jonka suklaanruskeiden silmien hymy kuitenkin sulattaa epäluulon. Pienissä sivurooleissa nähdään vakuuttavaa työskentelyä. Ari Uusitalo uhoaa kioskilla ja tuttuna naamana ja varmaotteisena ammattilaisena lehtitelineen äärellä pyörähtää aina yhtä pirteä Tuija Piepponen. Musiikin elokuvaan on säveltänyt Jari Manninen ja lavastuksesta on vastannut Hanna Tervo.

Kerrontaa on nautinnollista seurata, vaikka itse jännitin, miten Tervo saa koottua tarinan. Erityisesti elokuvan lopussa on sellaista intensiivisyyttä, että katsoja on esityksen päättyessä kirjaimellisesti sanaton. Vahvaa elämänkatsomuksellista aineistoa sisältävissä elokuvissa sisällön uskotaan usein riittävän ehjän kokonaiskuvan luomiseksi ja juoni jätetään helposti kesken. Siten lopputulos hyvistä tarkoitusperistä huolimatta jää laimeaksi. Tämän elokuvan päätöstä on mahdoton kuvata yksiselitteisesti onnelliseksi lopuksi. Kaikessa traagisuudessaan se kuitenkin toimii ja onnistuu välittämään kuvan todellisesta, toivoa antavasta anteeksiannosta. Ylipäätään Tervon kaunistelematon tapa kuvata paha pahana ja hyvä hyvänä tuo elokuvalle uskottavuutta. Pieni budjetti ja pienet kliseiset ilmaisut on onnistuttu kääntämään tehokeinoiksi ja elokuvasta jää tyystin puuttumaan karvas jälkimaku, joka suomalaisuuden kuvaukseen usein liittyy. Kolmella tasolla kulkeva juoni punoutuu yhteen erityisesti loppua kohti lisääntyvien kerronnantasojen myötä. Puoleentoista tuntiin on saatu mahtumaan traagisten elämäntilanteiden muokkaama kehitystarina Tonin lapsuudesta aikuisuuteen. Unenomainen psyykkinen haavoittuminen on kuvattu upeasti. Samalla kerrotaan epätoivosta, joka johtaa rikokseen ja sitä seuraavasta rangaistuksesta. Kolmanneksi Tervo kuvaa silmiinpistävää tyhjyyttä, joka huutaa sisältöä. Kaikilla tasoilla käsikirjoittaja-ohjaaja onnistuu yllättämään katsojan pienillä yksityiskohdilla. Toisaalta katsojaa hämmennetään monologeilla ja kohtauksilla, joissa hänet ikäänkuin temmataan sisälle kerrontaan.

Jan-Erik Tervo tulkitsee vahvasti suomalaista arkitodellisuutta. Anteeksianto osoittaa ainutlaatuista kykyä löytää tarinan aihetta tämän hetken suomalaisuudesta, jossa materialistiset olosuhteet voivat olla säröttömät, mutta sisäinen paha olo silti valtava. Vähäeleisellä, mutta samalla syvällisellä kerronnalla Tervo on tarttunut aihepiiriin, joka koskettaa monia ja on haastava elokuvan keinoin tulkittavaksi. Vaikka tilannekomiikka on osuvaa, kevyeksi elokuvaa ei voi väittää. Ikäraja K-11 on paikallaan psykologisentason kuvauksen vuoksi. Sen sijaan seksillä tai väkivallalla itsessään väkivaltaisissa kohtauksissakaan ei mässäillä lainkaan. Hyvällä syyllä voin jäädä odottamaan Tervon seuraavaa produktiota. Toivottavasti rehellinen, puhutteleva ja kaunistelematon ilmaisun rohkeus säilyy yhtälailla kuin aiheenvalinnan tuoreus, joka teki tästä elokuvaillasta unohtumatttoman kokemuksen.

Suosittelen!

-Ann-Marie-